Omia vahvuuksia etsimässä... tai jotain sinne päin

Sunnuntai-aamu ja hiljaisuus ... Jälkikasvu vielä nukkuu ja aamukahvit on saanut nauttia omassa hyvässä seurassa. Mutta kaipaako tähän toista ihmistä jakamaan tätä arkea joka tuntuu itsestäkin välillä mahdottomalta selvitä. En halua itselleni omaishoitajaa vaan ihmisen joka pystyisi tukemaan minua tässä elämässä joka on kaukana normaalista. Tämä on kyllä liian raskasta itsellekin joten ehkä tähän soppaan ei lisää ihmisiä tarvita.

Sairaus muuttaa ihmista sekä jatkuva taistelu oikeuksista vahvistaa ihmistä sekä myös nakertaa sisältä päin. Aivan kuin olisin arvoton yhteiskunnan silmissä. En enää ole "tuottava" ja hyödyllinen yksikkö vaan rasite. Nyky-yhteiskunta on liian kylmä sairastuneita ihmisiä kohtaan. Sinun täytyisi pystyä menemään virran mukana kuten muutkin tekevät. Olla hiljaa, ei saisi kritisoida, hoitaa perheesi ja työsi nurisematta eli olla mallikansalainen ja tyytyä siihen mitä sinulle ANNETAAN.

Vaikka luulisi että minulla on hyvä itsetunto kun uskallan sanoa asioita ääneen. Enemmän se ehkä on itsesuojeluvaiston puutetta. Itsetunto ei ole kamalan korkealla kun ei enää mihinkään oikein pysty. Sitä on oppinut arvottamaan itsensä työn kautta kuten tässä yhteiskunnassa on tapana. Nyt täytyisi pystyä löytämään ne omat vahvuudet jotta pystyisi jotenkin itseään "vahvistamaan". Ehkä ulospäin näkyy vahva nainen mutta oma mielipide on jotain muuta.

Kun omat sosiaaliset suhteet on enää lapset, yhtävät somessa ja kaupan kassa ... Elämää eletään enempi lasten kautta kuin itselle. Olisikohan tässä jo tarpeeksi pohdintaa tälle aamulle ...