Tänään mietittyä

Tänään oli aika pääntyhjennykseen eli mielenterveyshoitajalle. Taas tuli puhuttua noista normiongelmista ja painimisesta tämä hometaudin kanssa. Lisäksi otettiin käsittelyyn Inhimillisen tekijän Kosteikon kasvatit-jakson aiheuttamat ajatukset.

Miksi en muista lapsuudesta oikeastaan mitään. Omat muistikuvat alkavat vasta vanhempien eron aikaisesta ajasta. Olin tuolloin 11-12-vuotias. Aikaisemmista tapahtumista muistan muutamia juttuja esim mummolassa yökyläilyn torireissuineen. Valokuvia kuitenkin olen nähnyt lapsuudesta, mutta niistä en saa mitään irti. Niihin kuviin ei ole mitään muistikuvaa.

Tänään pohdittiin sitä että mikä on tämän aiheuttanut. Haluanko haudata muistini sopukoihin jotakin sellaista mikä on traumatisoinut jotenkin. Muistan että kärsin pahoista päänsäryistä vähän ennen vanhempien eroa. Oliko se oire jostakin? Muistan kyllä kun lääkäri totesi että millä äkäpussi kesytetään ja muistan sen kun otettiin aivosähkökäyrä ja kuinka aamulla piti tosi ajoissa herätä sinä päivänä. Mutta normaalista elämästä tai juhlapyhistä ei ole mitään muistikuvaa.

Onko lapsuudessani ollut traumaattinen kokemus, turvattomuutta ...

Murrosiässä olin katkera tai surullinen siitä ettei meillä ollut normaalia elämää. Paikalliset baarit kylläkin rikastuivat. Olimme paitsi siitä mitä toiset ikäisemme saivat - turvallinen lapsuus. Vaatteetkaan eivät välttämättä aina olleet ehjät ja ruokakin oli välillä aikas vähissä. Murrosikäisenä tein ruokaa nuoremmille sisaruksille ja kävin ruokakaupassa ostamassa ruokatilille. Välillä sain huomautuksia että ruokatili on maksamatta. Koskaan emme olleen niin köyhiä ettei varaa olisi ollut paikalliseen baariin mennä oluelle tai oikeastaan usealle. 

Onko minulla halua muistaa mitä lapsuudessa on tapahtunut? Onko se minulle "terveellistä"? Tiedän että pelkkä ajatus asioiden selviämisestä pelottaa. Olenko valmis ottamaan sen vastaan mitä tapahtuu???

Elämä on suorittamista ja pakkoselviämistä

Luin tekstin Alkoholistin aikuinen lapsi suorittaa elämää Kokovartolofiilis-Blogista. Minustakin on tullut suorittaja ja selviytyjä. Elämä on enempi suoritusta eikä nautintoa. Elämä on selviytymistä ja seuraavan vastoinkäymisen odottamista varasuunnitelmineen. Blogissa kirjoitetaan että tämä johtuu liian isosta vastuun kannosta lapsuudessa. Vastuunkannosta asioissa joista ei olisi tarvinnut lapsena kantaa vastuuta. 

Suorittaja palaa helposti loppuun. Tämäkin on tullut koettua. Taakka painaa liikaa harteilla kun kaikesta täytyy selvitä täydellisesti, kiitettävää palautetta saaden tai vähintään mallikelpoisesti yhteiskunnan ja ystävien silmissä. 

Positiivista on se että on oppinut selviämään pulmatilanteista. Minä selviän itse sillä en osaa apua pyytää. Näinhän olen oppinut jo lapsuudessa. Lapsuudessa tai oikeastaan nuoruudessa kerran pyysin apua, mutta sitä emme saaneet. Siinä vaiheessa olisi elämän suunta muuttunut täydellisesti jos minua olisi uskottu. Mutta tiedätte että alkoholisti osaa puhua asiat itselleen suotuisasti.  Sen jälkeen olenkin selvinnyt ihan itse.

Raskasta on olla kokoajan valmiustilassa, jos jotakin sattuu .... Ihan vain varmuuden vuoksi. Tästä pitäisi jotenkin päästä irti. Mutta miten ??? Tätä koetan tänään sitten pohtia. Osaisinko vain olla enkä pelkää jokaista puhelinsoittoa tuntemattomasta numerosta. Silllä olen oppinut ettei niistä yleensä hyviä uutisia tule.

Inhimillinen tekijä: kosteikon kasvatit

Tämä piti katsoa tänään vielä uudestaan - ajatuksen kera. Mietin että onko lupa puhua rankasta lapsuudesta vaikka vanhemmat on vielä elossa. Itsellä ei ole mitään kunnioitusta enää omia vanhempia kohtaan. Onko lapsella oikeus puhua näistä, sillä eihän lapsi ole syyllinen vanhempien juomiseen.

En varmaan pysty koskaan antamaan asioita anteeksi. Se miksi minusta on tällainen tullut on lapsuuden/nuoruuden kasvuympäristöstä kiinni. Minä selviän yksin ja en osaa pyytää apua. Minä pidän kaikki piuhat käsissä ja minun täytyy tietää mitä tapahtuu missä ja milloin. Vastuu painaa enemmän kuin normaalin lapsuuden kokeneella. Pelko siitä että itsekin voisi alkoholisoitua. e etten osaa rentoutua vaan stressaan kaikesta. Pelkään tilanteita jossa toinen ihminen on päihtynyt ja vihainen.

Arvottomuudentunto on edelleen osa minua. En osaa arvostaa itseäni tarpeeksi enkä olla itselleni armollinen.

Miksi en muista lapsuudesta oikeastaan mitään? Olenko tietoisesti sulkenut asioita muistini syvimpiin kanjoneihin. 

Tästä aiheesta pitäisi kirjoittaa enemmän. Koetan itsekin vähän skarpata tämän aiheen kanssa.

Inhimillinen tekijä: Kosteikon kasvatit

Välinevarustelun uudestaan aloittamisen tuskaa

Ylpeänä esittelen miun keskeneräiset. Niitä on peräti kaksi kipaletta. 

Blogiani lukeneet tietävät että menetin taitelun sädesientä(aktinobakteeri) vastaan. Melkein koko omaisuus meni kaatopaikalle. Aloitin kaatopaikkakuorman teon vaikeimmasta eli käsityötarvikkeista. Lehdet meni suht kivuttomasti paperinkeräykseen. En tiedä edes miten monta vuosikertaa ja miten monesta lehdestä. Seuraavaksi itse kerätyt ohjeet kansioineen. Kirjojen kanssa joutui jo käymään painia itsensä kanssa. Mutta eihän niitä saanut pelastettua vaikka päällään olisi seisonut. Lankojen ja kankaiden tai minkään muovisen härpäkkeen kohdalla ei tarvinnut miettiä säästääkö vai ei. Pakko ne oli vain laittaa viimeiselle leposijalle. Puikot otin kuitenkin mukaan ja luulin saavani ne homeettomiksi. Mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Kaikki koivuiset, ruusupuiset ja jopa ne novitan puikot meni samaan osoitteeseen muiden kanssa.

Vasta nyt olen uudestaan aloittanut käsitöiden teon. Oli todella iso kynnys alkaa taas tekemään ja ostamaan lankaa ja tarvikkeita. Nyt olen jopa ostanut kolmet puikot ja lankaakin. Yhden käsityölehden uskalsin tilata. Mutta koko ajan takaraivasso kummittelee että josko taaskin joutuu luopumaan tästä kaikesta. 

Jotta elämä ei olisi helppoa, on nivelet ilmoitelleet olemassa olostaan. Nyt sitten on kutsu reumalääkärille käynyt. Tämä tietysti vaikuttaa neulomiseen. Virkkaus tekee kipeämpää, joten sitä ei oikeastaan tehdä ollenkaan. Mutta päivä kerrallaan ... Ehkä näitä omanpääntuotoksia alkaa taas blogissa näkymään.

ps. Valkoinen aloitus on joulukalenrineulontaa ... Niina Laitinen desings julkaisee joka päivä uuden ohjeen pätkän. Joten saas nähdä millaiset sukat jouluna on jalassa.

Pullon varjossa

Alkoholismi se vihoviimeinen "tauti". En tiedä enää näiden omien kokemusten jäkeen luenko sitä enää edes taudiksi. Mitta tulee joskus täyteen pullon varjossa elämisestä. Valoa kaipaa sinne jatkuvasti kasvavaan varjoon.

Alkoholistin lonkerot yltää yllättävän pitkälle. Vaikka miten yrittää päästä irti otteesta. Lasten kautta tulee vieläkin aimo annos moskaa niskaa. Lapset oireilee tietysti kun luottamus saa kolauksia ja tulee lisää pettymyksiä. Itse ongelman aiheuttaja pääsee kuin koira veräjästä. Hän lättää jälkeensä kolhuja, murheita ja pahaa mieltä, joita joku muu joutuu paikkaamaan, korjaamaan ja puhumaan auki.

Taas eletään ns kylmän sodan aikaa ja yhteydenpito on nollassa. Ehkä sekin on hyvä syy lisätä nesteytystä, mutta siitä en huonoa omaatuntoa tunne. Paha olo tulee lasten kärsimyksistä ja pahoitetusta mielestä. 

Voi kun edes yksi asia toimisi elämässä. Tuntuu olevaan taas kunnon "luntatupaan"-kausi menossa.