Eilen sain viestin jossa oli teksti, joka sai minut ajattelemaan. Elänkö minäkin kuplassa?
Minun suojana ei ole kupla jonka olisin suojakseni puhaltanut. Minun suojani on maski jonka taakse piilotan itseni. Suojaan itseäni asioilta/kommenteilta jotka
- epäilevät sairautani sekä oireitani
- kyseenalaistavat tietämykseni sekä kokemukseni
- kuvittelevat yltipäisen positiivisuuden parantavan minut
- vielä uskovat että minulle voi suositella huuhaa hoitoja
- väheksymät minua tai äitiyttäni
Suojaan myös itseäni siltä ympäröivältä hiljaisuudelta joka välillä laskeutuu ympärilleni. En voi vaatia että minua ymmärrettäisiin. En halua että minua säälitään. Haluan että rinnallani kuljetaan, tuetaan ja kuunnellaan. Se on paljon pyydetty mutta sitä vaikeasti sairastunut tarvitsee.
Kuinka kovaa täytyy huutaa jotta äänensä saa kuuluviin läpi ympärillä leijailevan hiljaisuuden. Sitä hiljaisuutta jonka tuntee joka solulla. Hiljaisuus jossa kuulee neulankin tippuvan. En minä mene rikki jos sen hiljaisuuden rikkoo.
Minä olen muuttunut ihmiseänä ja varmaan muutun vieläkin. En ole enää se sama tyyppi joka osasi nauttia elämästä. On siis elämä ennen ja jälkeen sairastumisen. Elämä ennen ja jälkeen totuuden tiedostamisen. Tämän totuuden kertominen langettaa hiljaisuuden. Siksikö ettei sitä haluta uskoa vai siksi että sen totuuden myöntäminen lisää tuskaa. Totuus voi olla julma ja raaka. Totuus myös voi valaista. Totuus on ainut keino päästä eteenpäin kohti parempaa huomista.
Totuus pitää hyväksyä silä ilman totuutta ei ole mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti