Pahoittelen jo valmiiksi tekstissä olevia ajatuskatkoksia tai kirjoitusvirheitä. Tämä märkä ja sateinen kesä pitää homeoireet yllä.
Sairaus, joka muuttaa minua on serologinen ABPA (Allerginen bronkopulmonaalinen aspergilloosi). Sairaus, joka vihdoin diagnosoitiin. Sairaus, joka on harvinainen. Sairaus, josta kukaan ei kamalasti tiedä. Sairaus, johon en toivo kenenkään muun sairastuvan.
Ennen diagnosointia kamalinta oli epätietoisuus. Laihduin liikaa ja oireilin mitä ihmeellisimmillä tavoillaa. Lääkärit jopa leimasivat luulosairaaksi. Silloin vielä oli jonkinlaista taistelutahtoa ja jaksoin käydä lääkärirumban psykiatreineen läpi.
Tällä hetkellä tuosta taistelutahdosta on ripaus jäljellä - jos sitäkään. Voimia henkisiä tai fyysisiä ei ole enää pitää puolia. Huomaan mieluummin vetäytyväni ongelmasta kuin nostavan sen pöydälle.
Minusta on tullut hiljainen syrjäänvetäytyvä nainen. Entinen sosiaalinen hölöttäjä on jossain suojapanssarin sisällä. En päästä enää ihmisä lähelle kuten ennen.
Maailmaa on jotenkin mustaharmaa tällä hetkellä. Värejä on vain välähdyksittäin. Arvot elämässä on muuttuneet uusiksi. Maidon loppuminen jääkaapista ei ole suurin murhe tai ongelma. Se on täysin ratkaistavissa ilma isoa meteliä.
En tiedä osasinko tätä aihetta avata sillä itsellekin tämä on vielä arka paikka. Tulen muuttumaan ulkoisesti että sisäisesti lääkityksen takia. Tiedän että tämä täytyy hyväksyä, mutta se ei ole niin yksinkertaista.
Itse skarppaa aina kun olen ihmisten kanssa tekemisissä. Hymyilen ja yritän olla sosiaalinen ja kiinnostunut toisten asioista. Se on todella raskasta kun samalla päässä alkaa aivosumun oireet tuntumaan. Tämä minun tautihan kun ei näy ulospäin. Kotona sitten hautaudun viltin alle oireineni.
Tekstin tarkoitus täyttyi osaksi eli oma pää on vähän tyhjempi. Työkyvyttömyyseläkepäätöstä odottaessa koetan hyväksyä ajatuksen että vähän yli 40 voi olla työkyvytön.
3 kommenttia:
Voimia sinulle!
Itsekin harvinaista sairautta (eikä kaikkea ole edes selvitelty) sairastavana olen "online", kiinnostunut siitä mitä kerrot.
Olen niin paljon kokenut että minuun suututaan kun "onpas vaikeaa" ja "apu ei kelpaa", kun niissä avun lähteissä on kemikaaleja jotka minun on haisteltava etten saisi oireita. Loukkaan lähimmäisiä sairaudellani ja kivullani.
Ei ole vastauksia. Yksi olisi, vaikeneminen, mutta vielä toivon että olisi muutakin.
Kiitoksia viesteistä ja kiitos :) Toivon että minun kirjoitukseni saisi edes yhden ihmisen miettimään. Mielluummin ihminen joka tekee päätöksiä joka vaikuttaa ihmisten terveyteen ja toipumiseen. Pahinta on mitä itsekin olen kuullut vähättely ja voivottelu. En todellakaan halua sääliä näillä kirjoituksillani vaan että asioihin tulisi joskus muutos. Kemikaalit on homeiden lisäksi toinen paha mille joka päivä altistuu ja joille oireilen. Hajuton elämä olisi luksusta. Nykyisin vain sekin on ihan mahdotonta. Ihminen joutuu eristämän itsensä tahtomattaa jos ei halua jatkuvasti olla sairas.
Vaikenemaan en enää suostu ja siitä ei kaikki pidä. Mutta jos ihmisellä on kyky kirjoittaa ja puhua, niin miksi hän ei sitä käytä.
Lähetä kommentti