Muurin suojassa ja vallihaudan ympäröimänä on turvallinen olla. Vastoinkäymisiä tulee siltikin ja ne kasvattavat muuria lisää. Tiedän sulkevani ihmisiä pois elämästäni, mutta en kestä tällä hetkellä mitään ylimääräistä. Positiivisia asioita koetan repiä pienistä asioista, mutta silti jokainen päivä on taistelua kipujen ja jaksamisen kanssa. Sitä ei todellakaan auta se ettei kukaan uskalla sanoa mitään tai minun ratkaisujani arvostellaan. Tiedän että joudun itse elämään ratkaisujeni kanssa, mutta minun täytyy myös jaksaa huolehtia lapsista.
Sairastaminen vie voimat täysi. Kerran kuussa voi yrittää käydä ihmisten ilmoilla. Seurauksena on muutaman päivän sairasolo aivosumuineen, kolotuksineen ja "flunssa" oireineen. Silti minusta ei ole aina seurustelemaan ihmisten kanssa. Hoidan vain pakolliset asiat ja äkkiä kotiin toipumaan. Miten kaipaan sitä aikaa entistä maailmanparannusta kahvitteluineen.
Minun muurini on kerran murentunut, mutta se kasvoin takaisin entistä vahvempana. Se on kuin elämänlanko jota koetan hävittää ja hävitttää. Aina se yhtä sitkeästi kasvaa takaisin. Ehkä minun täytyy vain parennella itseni muurien suojassa ja koettaa vähitellen päästää ihmisiä lähelleni. Miten? Milloin? Sitä en vielä tiedä, mutta en ole vielä tarpeeksi vahva pahaan maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti