sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Inhimillinen tekijä: kosteikon kasvatit

Tämä piti katsoa tänään vielä uudestaan - ajatuksen kera. Mietin että onko lupa puhua rankasta lapsuudesta vaikka vanhemmat on vielä elossa. Itsellä ei ole mitään kunnioitusta enää omia vanhempia kohtaan. Onko lapsella oikeus puhua näistä, sillä eihän lapsi ole syyllinen vanhempien juomiseen.
En varmaan pysty koskaan antamaan asioita anteeksi. Se miksi minusta on tällainen tullut on lapsuuden/nuoruuden kasvuympäristöstä kiinni. Minä selviän yksin ja en osaa pyytää apua. Minä pidän kaikki piuhat käsissä ja minun täytyy tietää mitä tapahtuu missä ja milloin. Vastuu painaa enemmän kuin normaalin lapsuuden kokeneella. Pelko siitä että itsekin voisi alkoholisoitua. e etten osaa rentoutua vaan stressaan kaikesta. Pelkään tilanteita jossa toinen ihminen on päihtynyt ja vihainen.
Arvottomuudentunto on edelleen osa minua. En osaa arvostaa itseäni tarpeeksi enkä olla itselleni armollinen.
Miksi en muista lapsuudesta oikeastaan mitään? Olenko tietoisesti sulkenut asioita muistini syvimpiin kanjoneihin. 
Tästä aiheesta pitäisi kirjoittaa enemmän. Koetan itsekin vähän skarpata tämän aiheen kanssa.





2 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

<3

Nina kirjoitti...

Tästä on vaikea puhua, oli vanhemmat elossa tai ei. Varsinkin jos kulissit ovat olleet vahvat ulkopuolisille.

Mutta jollain tavoin asian kanssa olisi hyvä päästä sinuksi ettei menneisyys vaikuta liikaa tämän hetken elämään. Ettei lisää rasita mieltä ja kehoa.